Herättyä ja laiturikioskilla syödyn aamupalan jälkeen tehtiin tämän vuoden "kevätretki" Marjaniemen hiekkarannalle. Tämä oli Hailuotoon tulon toinen tarkoitus. Näitä retkiä ollaan tehty vuosien saatossa perinteeksi asti paljon. Nyt kevät oli jo kuitenkin ehtinyt kääntyä loppusyksyksi, mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan.

Lähtö siirtoajon viimeiselle etapille tapahtui iltapäivän puolella. Tuuli oli ehtinyt vähän nousta ehkä yli 6 metriin mutta keli oli vielä kohtalainen tai jopa hyvä. Koko siirtoajon Uudestakaupungista asti suhteen meillä oli säät suosinut ja enimmäkseen tuulen nopeus oli ollut alle 5 metriä. Lähtö yksin vaati nyt vähän enemmän miettimistä kun tuuli painoi venettä laituria kohti. Käytössä oli sama taktiikka kuin muillakin matkaan aikaisemmin lähtijöillä. Vene ensin kyljittäin laituriin ja siitä suoraan eteenpäin. Nyt ei ollut tukipurjetta ja aallonmurtajan jälkeen vene rullasi, mutta kauempana meno vähän tasoittui. Elina oli ollut aallonmurtajalla katsomassa lähtöä ja myöhemmin hän sanoi, että vene oli heilunut ”hirveästi”. Nyt ei ollut tukipurje käytössä kuten oli ollut lähes koko aikaisemman matkan, en viitsinyt alkaa temppuilemaan yksin etukannella, vaikka vene olisi sen ajan itsekseen suoraan kulkenutkin (Lunkentus tuntuu olevan erittäin suuntavakaa menijä). Tukipurje olisi kyllä vähän tasoittanut menoa. Hailuoto on iso saari joten kesti pari tuntia kiertää ja päästä Ouluun vievälle laivaväylälle. Laivaväylän alkua on sanottu melkoiseksi ränniksi ja sitä se olikin, nyt kun sen ensi kertaa näin näki. Avomereltä johtaa viitoitettu, laivoille varmastikin kapea, suora matalikkojen läpi kaivettu väylä Oulun edustan uloimman retkikohteena olevan saaren Kattilankallan tuntumaan. Nyt oltiin jo tutuilla vesillä, vielä Virpiniemen merivartioaseman ohi sisäisimmille vesille ja meri tasoittui. Sudenväylän läpi Kraaselin toiselle puolelle ja kapeaa kaivettua väylää pitkin Rajahaudan umpilahteen missä kotisatama sijaitsee. Kiinnittyminen puomien väliin omalle venepaikalle missä Elina oli jo vastassa auto ja lauttamatkan jälkeen. Nyt oli 348 meripeninkulmaa takana ja Lunkentus Oulussa.

Perjantaina palattiin vaimon kanssa Marjaniemeen veneelle. Pojat jäivät kotiin pelaamaan pleikkaria, kun arvokasta laatuaikaa ei ollut siihen tarkoitukseen enään niin tarjolla koulun alettua.. Laiturin "kioskille" maksettiin lisää laituripaikkamaksua sillä alkuviikosta oli maksettu vain  perjantaihin asti.

Marjaniemen rannalta löytynyt "Saronis Artemis" veneen voisi ehkä nimetä uudelleen tämän mukaan

Nyt oli tarkoitus vielä yöpyä ja tehdä myöhästynyt perinteeksi muodostunut kevätretki Marjaniemen hiekkarannalle, joka on muuten näkemisen arvoinen paikka, siis tämä myös vinkkinä muualtakin tuleville. Samalla kun käytiin "kioskilla" syötiin siellä ahvenfileet illalliseksi ettei tarvitse alkaa veneessä kokkailemaan. Illan viettoa avotilassa ja sitten nukkumaan.

Maakallassa päätettiin tutustua saareen, ottaa nokoset ja ruokailla. Päivän tavoitteeksi asetettiin päästä Hailuodon Marjaniemeen, mistä veneen voisi myöhemmin hakea Ouluun. Kun betoniseen laituriin oli kiinnitytty peräpoijulla, niin noustessa laiturille ensimmäinen silmään osuva asia oli laiturilla oleva varattu kyltti. Paikka kuului hiekkasärkiltä kulkevalle yhteysveneelle, ei kuitenkaan tehnyt mieli aloittaa veneen vekslaamista viereiselle paikalle, sen verran oli väsymystä ja lähestyttäessä oli tuulikin vähän painanut, mutta kohdille oli osuttu. Saaressa näytti olevan joku asukas paikalla, joten kysytään sitten voiko venettä pitää väliaikaisesti tässä, jos ei niin siirretään. Vapaaehtoisen suuruinen satamamaksu suoritettiin laiturin kupeessa olevaan lippaaseen. Taskunpohjalta ei hääppöistä maksua kolikkoina löytynyt, mutta parempi jotain kuin ei mitään. Paikalla ollut kalastaja kertoi, että yhteysalus olisi tulossa vasta iltapäivällä, joten kiire ei olisi, mutta iltapäivällä paikan tulisi olla vapaana. Tämähän sopi meille. Saaressa oli hiljattain pidetty karikokousta. Karikokous on Kallankarien päättävä elin, kyseessähän on toinen autonominen alue Suomessa Ahvenanmaan lisäksi. Kyseisen autonomian alueelle on antanut joskus Ruotsi kuningas, ja järjestely on ollut siitä lähtien voimassa. Pitkälleköhän karikokouksen päätäntävalta käytännössä riittäisi, mitäs jos tästä päätettäisiin tehdä vapaakauppa-alue, kuuluukohan Maakalla Euroopan Unioniin. Saari on sillä tavalla kaunis paikka kuin monet ulkokarit ovat. Pieniä rakennuksia, kalastajien mökkejä, on paljon, osa niistä näyttää hyvinkin vanhoilta, osa uudemmilta. Saaressa on myös kirkko vuodelta 1780. Joskus on miettinyt, että kirkon on pitänyt olla entisaikojen ihmisille tärkeä rakennus, rakennusmateriaaliahan ei saarella ole ollut, ja kaikki on sen aikaisin menetelmin tuotu mantereelta, todennäköisesti kalastajien veneillä. Eihän kirkon rakentaminen välttämättä aivan vapaaehtoista ole ollut, mutta tärkeä asia kuitenkin. Tutustumiskierroksen jälkeen uni maittoi ja herättyä syötiin keittoa, tällä kertaa hernekeittoa.

Maakallan kirkko

Maakallasta lähdettiin myötäisessä tuulessa viistosti rannikkoa ja Raahea kohden. Lepotauon aikana olin soittanut Marjaniemeen ja sopinut vierasvenesataman kanssa veneen pitämisestä siellä perjantaihin asti siis neljä yötä. Välillä oltaisiin poissa veneeltä, työviikko olisi tuloillaan, pojillahan olisi lomaa vielä ollutkin. Raahen kohdalla otettiin taas kurssia ulospäin laivaväylää mukaillen. Laivaväylä ylitettiinkin muutamaan otteeseen, laivoja ei kuitenkaan näkynyt, niitä on täällä vain harvakseltaan, toisin kuin Merenkurkussa tai Suomenlahdella. Yli 20 solmua kulkeva laiva voi kuitenkin tulla yllätyksenä ja AIS järjestelmää ei meillä ollut, joten taaksepäinkin tuli kurkisteltua laivojen varalta. Raahen edustalta suunnattiin suoraan Marjaniemeen, joka on yllättävän ulkona merellä, toisaalta rannikko kaartaa täällä vähän itään, joten kuljettiin varsin kaukana merellä. Kiintopisteenä välillä oli Tutkamerkki Karjula, punavalkoinen merestä nouseva korkeahko metallitolppa. Kohteesta tuli otettua kuvakin, onhan kyseessä etäinen merellä sijaitseva kohde, sentään jotkut kuvaavat Oulu majakoitakin ohi kulkiessaan vaikka ne ovat paljon lähempänä, silti metallitolppa se vain oli. Ajankuluksi pakkailtiin henkilökohtaisia tavaroita kasseihin ja järjesteltiin venettä. Marjaniemessä oltiin tuntia ennen sovittua kyytiä, ajoitus liittyi myös lauttojen aikatauluihin onhan Hailuotokin saari. Takaisin tulisin viikonloppuna, vielä olisi 30mpk kotisatamaan, tälle päivälle se olisi ollut kuitenkin liikaa, sillä edellisen yön unet oli suurimmalta osin rajoittuneet aamun taukoon Maakallassa.

Karjula

P.S. Tarkistin asioita myöhemmin. Kallan Karit ei kuulu Euroopan Unioniin, Itsehallinnon on myöntänyt Ruotsin kuningas Aadolf Fredrikin vuonna 1771 ja se on vahvistettu -80 luvun lopulla Suomalaisen oikeusasteen päätöksellä.

Tulihan se pimeätä. Nyt oli kaksi asiaa jotka puoltaisi keskeytyksetöntä matkan jatkamista auringon nousuun asiti. Ensimmäinen on se, että ajatus rantautumisesta pimeässä outoon paikkaan ei tuntunut mukavata. Toinen on se, että vene saataisiin siirtoajon jälkeen edes lähestulkoon perille Ouluun, siis joko Raaheen tai Hailuodon Marjaniemeen. Yöpaikan etsimistä puoltaisi tietenkin miehistön väsymys. Ajo yön yli olisi aikamoinen koitos, ja sitten olisi vielä huominen päivä.
Itseasiassa oli jo hyvinkin pimeää mutta silmä tottui. Plotteri näyttö piti laittaa himmeimmälle asetukselle, tarkempi näytön tutkiskelu taas edellytti hieman kirkaampaa taustavaloa.Yönäyttöäkin kokeiltiin, mutta siitä ei kyllä ottanut mitään selvää, mikä siinä oli maata, ja mikä syvää vettä.  Pietarsaaren kohdalla oli muutakin vesiliikennettä, risteävällä kurssilla huomattiin alus jonka mastossa oli kolme päällekkäistä punaista valoa, ilmeisesti joko hinaaja tai sitten muuten jotenkin rajoitettu ohjailukyky (Tarkistin asian myöhemmin; Se oli alus jonka ohjailykykyä rajoittaa syväys). Tämä kohde ohitettiin suosiolla perän kautta, vähän kurssia muuttaen. Ajo jatkui Kokkolan saaristoa ulkokautta kiertäen. Välillä kurssia otettiin ulommaksi matalikkojen välttämiseksi. Täälläkin matalat jatkuu yllättävän pitkälle merelle.
Tankkarin majakan valon ohittaminen merkitsi sitä, että nyt kipparikin uskaltaisi ottaa pienet torkut. Nuorempi pojista oli ollut nukkumassa ja nyt vahtivuorot vaihtui. Tarkistin kartasta, että vapaata vettä on reilusti ja pitkälle eteenpäin. Vanhempi pojista ohjasi. Sanoin, että toista ei saa päästää näkyvistä, ja valvotte toisianne, jos jotain tapahtuu tai navigoinnin suhteen tulee pienintäkin epäselvyyttä niin minut on heti herätettävä. Laitoin kännykän soimaan 15min päästä ja painuin keulapunkkaan torkuille. Aluksi nukkuminen tuntuin mahdottomalta, moottori jyskytti, vene heilui, ja vesi kohisi korvan juuressa. Ajattelin, että otetaan sitten vain rentoutumisen kannalta, mutta kännykän soidessa olin niin syvässä unessa, että herätessä en tiennyt missä olen, kunnes äänimaailma teki asian selväksi. "Komentosillalla" ei ollut mitään erityistä tapahtunut torkkujen aikana, joten hyvä niin. Nuorempi pojista sai jatkaa ohjaamista ja suostuttelin vanhemman nukkumaan, vaikka väittikin että ei pysty, pystyipäs kuitenkin. Yritin vielä pikku torkkuja apukuljettajan pakalla istualtaan siinä osittain onnistuenkin. Tunne siitä, että putoaisi penkiltä kuitenkin jossain määrin häiritsi. Tuntui, että pimeää oli jo jatkunut liian kauan, ja sitä alkoi todella odottaa aamunkoittoa, kun se sitten tuli oli kaikki jo hereillä, ja valoisan aikaan uskaltauduin toisille torkuille.
Kalajoen kohdalla ulottuu kauas merelle Kallan karit. Maakallassa olisi satama, jota voi käyttää myös vierailevat veneilijät. Satama ei tosin olisi kovin suojainen, mutta nyt tuulen suunta olisi sellainen, että se ei avian suoraan sinne sovi, ja myöskään tuulta ei ollut kovin pajoa. Pieni tauko ei olisi pahitteeksi, joten sinne siis ainakin katsomaan miten rantautuminen onnistuisi. Nykyisellä sijainnilla ja suunnalla vaihtoehtona olisi, joko ehkä hieman lyhyempi matka ja pitkälle kakkoon ulottuvan kivikon kiertäminen, tai saaren länsipuolitse Maakallan ja Ulkokallan välistä, missä on syvää vettä. Jälkimmäinen vaihtoehto näytti kartalla selkeämmältä ja vähän pidemmästä matkasta huolimatta "ilmeisemmältä", joten se olisi lähestymisen suuntana.

Siis nyt oltiin tulossa Vaasan saaristoon ilman plotteria tai karttoja, pelkkän maisemanavigoinnin, viittojen ja linjamerkkinen perusteella. Nopeus oli laskettu minimiin siksi aikaa kun mietittiin käännyttäisiinkö takaisin. Mietittiin mitä plotterille voisi tehdä ja muitakin vaihtoehtoja. Mukaan tulleeseen tablettiin saisi ehkä ladattua kartan sillä nyt oltiin kännykän kuuluvuusalueella. Karttojen ja karrtasovlluksen lataamista yritettiin, mutta se näytti toivottoman hitaalta. Plotterin kartta oli Navionicsin 24XG, sen olin tarkistanut, ja kartan pitäisi kattaa koko Itämeri. Valikkojen selaaminen ei kuitenkaan tuottanut mitään apua, loppu mikä loppu, kartta nimittäin. Soitettiin myös veneen edelliselle omistajalle, kumpikin muisteli, että Navionics kartoissa on tälläinen ominaisuus, ja että kyseisessä plotterissa kartta-aineiston vaihto ei aina tapahdu itsestään, vaan se on joissain tilanteissa siirryttäessä alueelta toiselle tehtävä käsin. Tärkeimpänä tuloksena puhelusta oli se, että meillä oli kuulemma myös plotterin käyttöohje veneessä mukana. Siis käyttöohje toiselle pojista käteen ja kehoitus selvittää asiaa. Vilkaisin tablettia ja siinähän se meidän sijainti näkyi merikarttapohjalla, meillä siis oli nyt väliaikainen varaplotteri ja siis matka voi jatkua normaalisti, kun vain tabletti sidottiin kumiköydellä toimimattoman varsinaisen plotterin päälle, ruorimiehen näkyville. Myöhemmin myös selvisi plotterin ohjeita lukemalla, että perämeren kartta-aineiston saa käyttöön kryptisesti nimetyn tiedoston avaamalla. Plotteri ei siis avaa uudelle kartta-alueelle siirryttäessä kartta-aineistoa aina välttämättä automaattisesti, vaan on selvitettävä miten nimetty tiedosto sisältää tarvittavan kartan ja avattava se. Sopivat toiminnot kyllä löytyivät valikkojen syövereistä kunhan vain ohje oli käytössä.

Nyt siis taas edettiin "normaalisti". Koska oltiin saariston suojassa, ja kokin ei tarvinnut pelätä kuuman keiton syliin kaatumista, lämmitettiin keittoa ja syötiin vuorotellen ruorin pitämisen kanssa. Ennen Vaasan saaristoa meri oli ollut lähes tyhjä muista veneilijöistä, mutta Vaasaa lähestyttäessä muukin veneliikenne vilkastui. Raippaluodon silta oltiin kyllä nähty kuvissa, silti kuvat ei kerro sen oikeaa mittakaavaa. Kun silta oli saatu näkyviin ajettiin vielä lähes tunti ennen kuin oltiin sen alla. Sillan alituksen jälkeen oli selvää, että kovin pitkälle ei enään tämän päivän valolla ehdittäisi, ehkä jonnekkin Uudenkaarlepyyn tai Pietarsaaren korkeudelle. Pietarsaareenkin saavuttaisiin pimeässä, jos sinne asti yritetään. Raippaluodon sillan jälkeen Vaasan saaristo vielä jatkui kunnes maisemat sitten alkoivat taas tulla avaramiksi. Ajettiin hienossa tyynipintaisessa heijastuneessa mainigissa, aurinko alkoi paistaa matalalta ja punertava valo värjäsi saarten rantoja. Vaasan saaristossa oltiin ajettu aamupäivästä lähtien, saaristo oli paljon laajempi kuin mitä olin kuvitellut. Kohta pitäisi rantautua ja se tarkoittaisi sitä, että huomenna tehtäisiin enään lyhyehkö matka korkeintaan Kokkolaan ja huomattava osa siirtoajosta jäisi tuleviin viikonloppuihin. Alkuperäinen ajatus oli ollut hoitaa koko homma neljän päivän pidennetyssä viikonlopussa. Kuulin jo sanovani pojille, että miltä tuntuisi jos ajettaisiin koko yön yli. Maltillista ja ehkä viisasta olisi tietenkin rantautua kun oli vielä valoisaa. Toisaalta ainakin pohjoisempana olisi pilvettömät yöt vielä suhteellisen valoisiakin, tai ainakin pimeä aika olisi lyhyt. Ehkä voitaisiin vieläkin ajaa ja katsoa kuinka pimeää tulee, jos on kovin pimeä niin sitten vaan jatkettaisiin auringon nousuun.

Jo eilen tauolla Skafftungin länsirannalla oltiin laskeskeltu, että tälle päivälle pitäisi ottaa tavoitteeksi melkoinen mailimäärä, niin että edes periaatteessa olisi mahdollista olla jossakin Oulun lähivesillä paikassa minne veneen voisi jättää odottamaan seuraavaa viikonloppua ja lopullista siirtämistä kotisatamaan. Ongelmana oli, että Kokkolan ja Raahen välillä ei ole oikeastaan yhtään sopivaa paikkaa mihin venneen voisi jättää. Jotta edes jonkinlaiset mahdollisuudet olisi saavuttaa Raahe ennen maanantai iltaa, olisi tänään ajoa yli 120mpk ja se on paljon se, sekä hädin tuskin mahdollista, vaikka käytettäisiin koko päivänvalon aika. Päätettiin lähteä ja katsoa mihin ehditään. Toinenkin probleema oli tälle päivälle, nimittäin kovin yksityiskohtaisia karttoja tämän päivän matkalle ei ollut. Tähän saakka oltiin tultu merikarttasarjalla E, nyt olisi vähän matkaa pelkkään plotteriin luottaen, ja lähempänä Vaasaa tultaisiin Merenkurkun yleismerikartalle. Myöhemmin olisi sitten yksityiskohtaisempana navigointiapuna merikarttasarja G. Myöhemmin tuli sitten vielä lisähaastetta, mutta siitä enemmän sitten.

Kaskisten kohdalta suunnattiin ulommas rannikosta, navigointi olisi helpompaa kauempana matalista ja sää salli sen. Muutama tunti mentiin näin kunnes jossakin n 15mpk Kaskisista pohjoiseen alkaa kauas merelle ulottuvat matalikot. Plotterista oli vaikea saada yleiskuvaa siitä pitäisikö matalikot kiertää meren puolelta vai sisäväylää pitkin. Merenkurkun yleiskaistasta sain sen selvää, että Vaasan saaristoon voi saapua vain sisäväylää pitkin ja ulompi reitti siellä veisi lähes keskelle Merenkurkkua. Puutteellisin tiedoin en osannut sanoa olisiko myöhemmin mahdollisuus vielä poiketa mereltä sisäväylälle, mutta etäisyys Vaasaan antoi viitettä siitä että ehkä ei. Toisaalta lähteminen seikkailemaan pelkään plotteriin luottaen lähemmäksi rannikkoa mietitytti. Päätös oli kuitenkin että on valittava sisäväylä, ja hyvä niin, muutoin olisi käynyt se mistä pojille olin vitsaillut, nimittäin että joudumme vahingossa Ruotsiin seuraavaksi yöksi.

Rannikon ja matalikon välissä ajettiin todella pitkää suoraa väylää viitalta toiselle. Viittoja oli juuri sellaisin välein että seuraavan juuri ja juuri kiikarilla edelliseltä erotti. Meri oli melkoisen tasainen ja aurinkokin paistoi vastapainona eiliselle koleudelle. Koko päivänä ei ollut tullut yhtään toista venettä vastaan kunnes vähän ennen Vaasan saaristoa alkoi kaukana erottua purjeveneen masto ja jonkin ajan kuluttua saksalaisesta purjeveneestä vilkuteltiin meille, ja me vilkuttelimme takaisin, innokkaasti. Taisi niitäkin tämä pitkä ja hiljainen pätkä pitkästyttää. Oletettu Vaasan saaristoväylän alku oli jo näköpiirissä kun yllättäen plotterin kartassa tuli reuna vastan. Joskus näin käy ja plotteri vain lataa uutta karttaa kun reunan yli mennään, tällä kertaa kuitenkaan ei. Kartta siis loppui ihan oikeasti. Mitäs nyt, kivisessä Vaasan saaristossa en kyllä halua navigoida täysin ilman karttaa. Merenkurkun yleismerikarttakaan ei kata saariston aivan eteläisintä osaa

Siis kuten jo mainitsin lähtö Kylmäpihlajasta tapahtui samaan aikaan auringon nousun kanssa. Vedet Rauman edustalla olivat minulle lapsuudesta tuttuja, täällä käytiin joskus pilkkimässä turskaa. On kummallista kuinka avoin rannikkokin voi tuntua tutulta ja siinä havaita omia erityispiirteitä, vesi ja aallot olivat samat. Myötäaallokossa meno oli joutuisaa kohti Luvian vesiä, alamäessä ja tukipurjeen auttamana nopeus nousi aina hetkellisesti yli 9 solmun kun taas ylämäkeen mentiin sitä Lunkentukselle tyypillistä 7 solmua.

Piskerien kohdalla puikattiin niiden taakse Luvian saaristoon Pihlavakarin sivuitse. Porissa oli pitkä suora ilman saariston suojaa, Yyterin hiekat jäi jonnekkin styyran puolelle utuun näkymättömiin, Tahkoluodon satama ohitettiin ja siirryttiin Merikarvian vesille. Juurikaan muita veneitä ei enään täällä näkynyt. Ennen Kristiinankaupunkia ja Kaskisia on rannikon tuntumassa pitkiä saaria. Ajoimme näiden saarien takana parin kaapelinmitan levyisessä "kanavassa". Skafftungin länsiranta nimisessä paikassa oli jonkinlainen vieraslaituri, ei hääppöinen, mutta lepotauko oli nyt tarpeen. Samalla lämmitettiin kanakeittoa hengen pitimiksi.
Tauon jälkeen piti miettiä mikä olisi realistinen tavoite yöpaikaksi tälle päivälle. Paljoa

aikaa ei päivän valolla enään olisi. Oikseataan ainoat järkevät vaihtoehdot olisivat lähekkäin sijaitsevat Kaskinen tai Kristiinankaupunki. Huonona puolena näissä molemmissa olisi avoimuus etelätuulille mikä nyt vallitsi. Säätiedoitus lupaili kuitenkin länteen päin kääntyvää ja heikkenevää tuulta joten siihen luottaen valitsimme yöpymispaikaksi vaihtoehdoista toisen, Kristiinankaupungin. Siellä olimme ainoa vieras hotellin puoleisessa vierasvenelaiturissa. Ei silti siellä kaupungin puolellakaan näyttänyt ketään olevan. Yöllä tyyntyi ja aamulla heräiltiin samaan aikaan kun hotellin yökerhon viimeiset asiakkaat lähtivät hoilottaen kotiin.

Kun vihdoin päästiin poikien kanssa matkalle oli jo puolipäivä menossa. Suuntana oli tietenkin Raumalle vievä runkoväylän osa. Matkalla näkyi Lyökin pooki, ilmeisestikkin se josta Prkko Saisio kertoo kirjassaan "Lokikirja" saavuttamattomana kohteena minne aina lähdettiin, mutta lopulta sitten veneretkillä päädyttiin jonnekkin muualle.

Kirja on mute niiiin aloittelijan puuveneilyä vanhalla puuveneellä. Tuli ihan omat kokemuksemme m/v Marista mieleen. Kannattaa lukea jos harkitesee moista harrastuksen muotoa. Rihtniemen kiertämiseksi valittiin ulompi väylä, koska sää sen salli, ja ulkona on vähemmän kiviä. Oli lämmintä sekä aurinkoista.

Illaksi luvattu säätiedoitus mietitytti, joten Rihtniemen jälkeen tehtiin päätös jäädä pitämään, ei vielä alkanutta tuulta, Kylmäpihlajan majakalle. Majakan palvelusatamassa näki eron Perämeren ja Lounais-Suomen veneilyssä. Täällä oli jos jonkinlaista palvelua tarjolla vaikka oltiin sentään ulkoluodolla. Veneet oli myös eri luokkaa, 40 jalan uudehko purjevene näyttää olevan melko tavallinen juttu. Tuulen piti tulla illalla ja ajatus oli, että nukkuisimme vain joitakin tunteja, ja jatkaisimme lyhyen pysähdyksen jälkeen jo aamuyöstä. Lähtö tapahtui kuitenkin vasta kukonlaulun aikaan auringon noustessa, ja se tuulikin tuli mutta myöhemmin kuin oli odotettu. Saarta tuli illalla vielä valokuvattua ja pojille laitoin lihapullia ja tuppiperunoita.

Aamulla syötiin aamupala Pakkahuoneella. Elinan oli tarkoitus ajaa auto takaisin pohjoiseen. Alunperin oli ajateltu sellaistakin järjestelyä että nähtäisiin ja yövyttäisiin Merikarvialla, mutta sinne olisi suhteellisen pitkä matka ja joustavuus matkanteossa haluttiin säilyttää. Päätös osoittautui sittenmin hyväksi sillä lähteminen Uudestakaupungista ei ollutkaan niin helppoa. Muutakin tuli joka käy kohta ilmi. Lopulta puolilta päivin oltiin Salmerin venetelakan laiturilla tankkaamassa dieseliä ja juomavettä. Ensimmäistä meni 250 litraa, en ole koskaan aikaisemmin tankannut sellaista määrää. Ehti jo tulla mieleen että polttoaine menee joko pilssiin tai mereen kun lorotus vain jatkuu. Polttoainehan tankataan näissä veneissä ja monessa muussakin kahteen tankkiin kummallekkin laidalle.

Hieman mutkikkaat venekaupat oli tehty aikaisemmin (Henrietta siirtyi venevälittäjälle vaihdossa traileri pulpettivene yhdistelmään ja Lunkentus päätyi meille). Nyt oltiin tultu Uuteenkaupunkiin hakemaan Lunkentusta.
Majoittuminen Lunkentukseen. Seuraavana oli vuorossa käynti ostoksilla siis ruokaa ja muita tarpeita. Edellinen omistaja kävi opastamassa miten kaikki toimii, silti emme älynneet kysyä lämmityslaitteen käytöstä. Saimme kyllä Wallaksen päälle. Lammitin alkoi pukkaamaan lämmintä ilmaa niin että meinasi hiki tulla. Kukaan ei keksinyt miten lämmitin saadaan pois päältä, lopulta ruotsinkielisten ohjeiden tulkitseminen tuotti tuloksen, molemmat käyttökytkimet pitää olla keskiasennossa. Me kun luultii että on vain kaksi asentoa, pois ja päällä. Ensimmäisen tässä veneessä tapahtuvan yöpymisen kunniaksi avattiin pullo kuohuvaa ja perinteen mukaisesti osansa sai myös meri.